Harmittaa, että taas alkaa huomenna uus viikko ja taas pitäis jaksaa. Pitäis olla ahkera ja tehokas. Pitäis ottaa itseä niskasta kiinni syömisen suhteen ja syödä mahdollisimman vähän ja terveellisesti, että sais ton painonpudotuksen taas rullaamaan.

Viikollakin tuli taas vedettyä kamalasti jäätelöä ja muuta, ja nyt viikonloppuna oli kaverin miehen synttärit minne piti mennä syömään ja juomaan. Mua ei olisi kiinnostanut edes mennä, koska aavistelin, että tietyt ihmiset ovat töykeitä käytökseltään ja istuvat parvekkeella rööki suussa koko illan, ja niinhän se meni. Tuli juotua ja syötyä PALJON. Baarissa oli nihkeä meno. Kaikki tanssittavan hyvät biisit istuttiin pöydässä ja yksinkään ei huvittanut puol tyhjälle tanssilattialle lähteä notkumaan. Muutenkin oli taas niin norsu-olo. Yks kaveri on ihan langan laiha ja vaikka en niin laiha edes haluais olla, silti harmittaa, että joillain se on noin helppoa vaan pysyä laihana.

Nyt olen syönyt koko aamun, jo yli päivän tarpeen ja pitäis vaan mennä lenkille ja ajaa kuntopyörää ja tehdä koulutehtäviä, mutta mikään noista ei huvita. Ja mietin just tossa, et mikä olis sellasta kivaa, mistä sais syömisen tilalle tyydytystä, mutta en vaan keksinyt mitään. Jotenkin tonne ulos lähteminenkin tuntuu hirveen hankalalta. En mä tiedä, niin epätoivonen olo. Ahdistaa istua täällä sisällä yksin.

Kamalaa valittamista. Elämä on. Miten tästä sais taas elämän mallilleen.

Se on se tuttu tunne, joka vaan iskee päälle. Ensin on vaan valju olo, sitten se on nälkää ja ennen kuin huomaatkaan olet jo syönyt kunnon aterian (pihviä, perunaa ja salaattia) lisäksi leipää, hedelmiä, jäätelöä ja keksejä. Vielä tämänkin jälkeen tuntuu edelleen siltä, että jotain pitäisi saada suuhun. Epätoivoista, mutta tuttua.

Olo katoaa jossain vaiheessa ja alkaa kalvamaan syyllisyys. Seuraavaksi laskeskelenkin jo kuinka voisin polttaa ahmitut kalorit. Harmillinen tosi asia vaan on, että puolitoista tuntia kuntopyöräilyä ei riitä korjaamaan repsahdusta.

Huomenna sitten taas extra kontrolli ja asiat ruotuun. Muu ei auta.

Parasta tänään oli päästä parhaan kaverin kanssa kävelemään ja purkamaan menneen viikon tapahtumia. Taas sydän vähän keveni, kun sai jonkun kanssa puhua :)

Mä painan 91 kg!!! Se on helvetin paljon. Mä kävin viime joulukuussa terveyskeskuksessa ja silloin mitattu lukema oli 86 ja meinas itku tulla. Arvatkaa miltä tänään tuntui.

Nyt lähtee kyllä numerot tippumaan vikkelästi alas päin. Tämä tyttö ei jaksa olla mikään pyllerö, taas kerran! Ainakin tuli taas sellainen uho ja tsemppi päälle, että nyt kyllä lähtee. Ja kun kirjoitan sen vielä ylös, niin johan on, jos ei ala toimia. Muutenkin uuden vuoden lupauskin oli jo pudottaa painoa, joten nyt on TODELLAKIN korkea aika tehdä jotain, ja HETI.

Tavoitteet:

Jouluna paino 70 kg (kunhan olis edes alle 75, niin olen hyvä, ja todella ylpeä.)

Kesällä

Toimintasuunnitelma:

1. Tarkkailen syömistäni.

2. Liikun sopivasti.

3. Oman itsen jatkuva motivoiminen ja tsemppaaminen.

Konkreettinen toteuttaminen:

Vaa’alla käyminen kerran viikossa. En päästä enää itseäni unohtamaan tai olematta tekemättä asialla mitään.

Syön säännöllisemmin. Vältän kovaa nälkää. Yritän jättää turhat, tyhjät kalorit vähemmälle.

En liiku liikaa, vaan sopivasti, niin että liikunta pysyy mielekkäänä eikä rasita liikaa. Liikkumismuotoja: lenkkeily kävellen, pyöräily, kuntosali olisi kiva aloittaa ja tanssiminen olisi super kivaa!!!

Motivoin itseäni palkitsemalla hyvistä saavutuksista sekä ajattelemalla tavoitteen saavuttamista.

Tästä se lähtee!!!

Aloin seurata sarjaa, kun se alkoi nelosella joskus aikoja sitten. Ensimmäisen kauden katsoin, vaikka en ihan mukana pysynytkään. Toiselle kaudelle siirryttäessä multa alkoi jäädä jaksoja välistä ja sen jälkeen tipuin kokonaan juonesta, enkä jaksanut enää yrittää päästä perille. Näin tuossa keväällä sarjan dvd-boxeja kaupassa kohtuu hinnalla ja päätin aloittaa sarjan katsomisen alusta. Ja nyt olen sitten koukussa.

Jokaisesta hyvästä sarjasta löytyy myös lempihahmo ja mulle se oli jo alusta lähtien selvä. Sawyer on niin paras. Ensinnäkin Sawyerin esittäjä Josh Holloway on niin komea ja niin mun unelmien mies. Miehessä on särmää ja ah, se ihana sänkiparta. Mä olen heikkoina juuri tuon näköisiin miehiin. Sawyerin hahmo on myös sopivan ilkeä mun makuun ja silti sieltä löytyy myös se herkkä puoli. Mä olen enemmän lätkässä kuvitteelliseen Sawyeriin kuin omaan poikaystävään.

Mä en oikeastaan osaa määritellä mikä Lostissa viettää, Sawyerin lisäksi tietenkin. Sarja on vaan niin koukuttava. Juoni kulkee koko ajan eteenpäin. Ihmisistä selviää uusia asioita ja koko ajan saa lisää informaatiota siitä, mitä tapahtuu ja miksi. Yhden jakson katsottua, tekee mieli katsoa putkeen seuraavaa ja sitä seuraava.

Ensinnäkin jos mies ei soita, hän ei ole kiinnostunut. Totta, lähes poikkeuksetta. Muistan itsekin roikkuneeni puhelimen vieressä säälittävän kauan odottaen soittoa, puhelin oli niin mukana vessassa kuin suihkussakin ja silti se ei soinut... ja neljän päivän päästä tuli lyhyt tekstiviesti: "oli tosi kivaa, mutta siihen se sitten jääkin" . Ei tunnu kovin mukavalta.

Leffassa myös valehdetiin. Toisen vedättäminen vuolaine tekosyineen ja selityksineen on kumppanin aliarvioimista. Valeheteluun voi myös rinnastaa asian kiertelyn tai vaan mainitsematta jättämisen. Samaan aikaan kun yritetään muodostaa "juttua" netissä on kova haku päällä uusia tuttavuuksia, muita mahdollisia vaihtoehtoja. Selitykseksi kovaan hakemiseen kelpaa niin ikä (mä olen jo sen ikäinen, että pitää pitää kaikki ovet ja ikkunat auki) kuin pelkkien kaverien etsiminen (olen juuri muutanut tänne, tarvitsen lisää tuttavia). Hevon kukkkua kaikki.

Ja entä sitten ne säälittävät luuserit, jotka on juuri jätetty. He tarvitsevat kaiken mahdollisen huomion kaikilta mahdollisilta naisilta. Heillä on lupa olla itsekkäitä, koska heitä on lyöty. He eivät kykene uuteen suhteeseen, mutta kiva kuitenkin olisi kun joku olis vieressä ja tyydyttäisi miehiset tarpeet. Ja kaiken lisäksi he kertovat tämän loppujen lopuksi sinulle, koska eivät halua satuttaa. Mikä tässä yhtälössä mättää?

Sitten on miehiä, jotka ovat pelkästään seksin perässä. Heillä on varmasti kisa kaverien kanssa, kuka saa kaadettua eniten naisia. Nämä ovat sinnikkäitä, mutta eivät kovin viitseliäitä. Treffeille voidaan lähteä läheiseen baariin, josta nakkikioskin kautta kotiin jatkoille. Ja avot tehtävä suoritettu ja uutta saalista vaan kehiin.

Niin se vaan menee.

Mulla oli poikaystävä mukana. Jotenkin se ei vaan ollut niin "super kiwaa" kun pitäis olla. Tosi jees "omistaa" mies, mutta joku vaan nyt hiertää mua. Mäkään en vaan ole kovin innoissani, kun joku roikkuu lähes kirjaimellisesti perässä koko ajan. Tämä taas osoittaa sen, että mä en sitten osaa olla koskaan tyytyväinen mihinkään. Välillä itkeä vollotan yksinäisyyttä, ja kun yksin ei tarvitse olla, niin valitus vaan jatkuu. Kummallista.

Takaisin vappuun. Pelattiin porukalla Aliasta. Mä en olisi koko peliin jaksanut osallistua, mutta koska kaveri oli jäädä parittomaksi, niin pakkohan mun oli. Ja me voitettiin kunnolla muut :D mä oli ihan liekeissä :D Jooh, on kyl vähän teinifiilis, ku tämmöstä turhaa sepustusta turhasta juhlasta kirjoittaa, mutta annettakoon se "meitsille" anteeksi - tämän kerran.

Vappu on niin mukavaa, silliä ja shampaniaa... se tästä vapusta.

Palmusunnuntaina kaikki alkoi taas uusilla ekoillatreffeillä, joita mä vihaan. Viikon mesetyksen jälkeen alkoikin jo olla aika tavata ja katsoa voisko miehestä ollakin johonkin. Kuitenkin se eka tapaaminen on aika ratkaiseva, ja vaihtoehtoina on tapailun jatkaminen tai alusta aloittaminen. Rehellisen ja vilpittömän oloinen härkä kahviseurana oli kuitenkin ihan juuri sitä, mitä kaipasinkin. Ja mulla oli kivaa, helppo olla toisen kanssa, ja turha jännitys, joka iski hieman ennen treffejä, haihtui nopeasti. Sunnuntaina puhuttiin myös seuraavasta näkemisestä eikä jäänyt olo, että nyt pitää sitten vaan odottaa. Mä vihaan odottamistakin.

Pitkänä perjantaina oli sitten leffatreffit. Slummien miljonääri oli íhan hyvä, oscarinsa varmasti ansainnut vuodatus elämän raadollisuudesta. Leffan jälkeen lähdettiin ajelemaan, jonka jälkeen siirryttiin mun luokse juttelmaan. Ja oikeasti vaan juteltiin yhteen asti, molemmat vuodattivat omia tuntojaan kaikesta mahdollisesta. Seitsemän tunnin treffit ovat kai jo ihan hyvä osoitus, että "jutusta" voisi jotain tullakin.

Ensimmäisenä pääsiäispäivä pussattiin ja tänään, toisena pääsiäispäivänä, puhuttiin yhdessä olemisesta. Tiedä sitten voiko tässä vaiheessa vielä seurustelusta päättää, mutta toisaalta, mihinkä se asia siitä muuttuukaan? Mä ole innoissani, mutta kuitenkin sillai rauhallisen innoissani, huomaan, että en ole vaarassa mennä sekaisin (joka on kai ihan tervettä) enkä lähde vielä lentoonkaan. Joku voisi sanoa, että onko tuo ollenkaan mun tapaista ja kyseenalaistaa "laimeat" tuntemukset, mutta jos kuitenkin pidetään huoli vaan omista asioista ja katsellaan kaikessa rauhassa. Näin ehkä se parisuhde muodostetaan (ja draamaa saa aina aikaseksi, kun minä olen asialla :P). Tiedä sitten kuinka kiltti ja rauhallinen mies kestää myrskyä, kun se on alkava.

Näin siis pääsiäistä vuonna 2009!

Maanantaina mulla oli valokuvauskurssin aloitus (avoin amk), joka vaikutti niin turhalta rastilta, että mietin heti menenkö sinne enää torstaina uudelleen. Siis viiteen kertaan oli ängetty kaikki "perusopetus" ja vaan puhuttiin jostain helvetin t-paidoista ja niiden kuvaamisesta, ja kuvankäsittelystä, vaikka sekin alkoi jo tulla korvista ulos, siis oikeesti, luulin, että valokuvaus olisi oikeesti valokuvausta, jossa taito on kuvaajalla, mutta tietokoneella ne hienot kuvat tehdään ja tietenkin tärkeintä vaatesuunnittelijoille on oppia ottamaan hyviä kuvia t-paidoista! Ei helvetti, ku en vaan jaksa tommosta. Muutenkin turhautunut olo.

Nooh, tiistaina sitten menin töihin, jossa ilokseni minut laitettiin pihalle. Vietin lasten kanssa ulkona puolet työajastani, palelin ja kaikki ärsytti. Juttelin iltapäivällä pihalla toisen seurelaisen kanssa ja pomo tuli sisältä ilmoittamaan, että täällä ei jutella vaan vahditaan lapsia, puolustautumista ei hyväksytty. Meinasin revetä siihen paikkaan, suoraan sanottuna vitutti niin mojovasti. Kun pääsin kotiin, soitin työnantajalle ja sanoin, että en mene enää huomenna tuommoiseen paikkaan. Ei tarvinnut mennä.

Että on perseestä. Loppuviikon olin sitten työttömänä kotona. Tietenkin mä syön ihan hirveesti pahaan oloon ja siitä vasta kamala olo tulee. Olen yksinäinen ja masentunut, turhautunut ja ihan turta.

Perjantaina sitten näkyi hetkellisesti kirkasta valoa, kun tulin sopineeksi treffit ja pääsin kahville mukavan oloisen pojan kanssa. Netistä löytyi, tietenkin (ISO huokaus), kaksonen, sellanen höpöttäjä, istuttiin kaksi tuntia kahvilla ja ehdin jo luulla, että meillä synkkaa hyvin. Tänään, sunnuntaina, viimeisetkin toivon rippeet pyyhittiin tekstiviestillä "oli kiva tavata, mutta et taida olla mun tyyppiä" juuh, miten ennalta arvattavaa, tylsää ja niin mun elämää. No jaa, eipä tässä mitään tietotekniikan insinöörejä tarvitakkaan, ihan liian seipään nielleitä mulle.

Eilen olin juhlimassa kaverini synttäreitä, muistan ihan selvästi, että tää vuodenajankohta on mulla aina perseestä, joka vuos on sellainen pakkojuhlimis olo, kun parhaan ystävän synttäreitä ei vaan voi jättää väliin. Oli mulla kai ihan kivaa, mutta pikkasen oli mustalammas olo, kun osalla oli miehet mukana ja itse olin ainoa täysin sinkku koko porukassa. Alkoholin nauttiminen aiheuttaa myös parisuhdeselvittelyitä ja niitähän on mukava kuunnella illan ratoksi. Tanssimassa käytiin, mutta aika heikosti, joten sekään vähä ei nostanut mun juhlafiilistä, mutta eivätpähän olleet ainakaan omat synttärit.

Vali, valí, vali - takapuolesta. Ja nyt ollaan sitten taas kesäajassakin, eli yksi tunti taas vietiin jonnekin. Syvältä sekin. Kaiken lisäksi mä on köyhä, tilillä on tällä hetkellä sellanen 20 euroa.

Houkutuksen, joka kertoo ihmisen ja vampyyrin rakastumisesta, varsinainen ensirakkaus ja kun teineistä on kysymys, niin imelän ällöä tavaraahan se on alusta lähtien, mutta ihan mukavaa. Jollain tavalla kovin lohduttavaa, ja satumaista, jotenkin helpompi sietää tuollaista ällön pinkkiä huttua, kun siihen sekoittuu vähän mystisen mustaa vampyyrinverta. Minä tykkään. Ja saan jotain muuta ajateltavaa, olo on lukiessa, kuin pääsisi hetkeksi vähän toiseen maailmaan, ja voisi ihastella, kun edes joillain on "säpinää". Minäkin ottaisin mielelläni yhden vampyyrimiehen, kiitos :)

Samainen tarinahan on tänä vuonna ilmestynyt jo valkokankaallekin, mutta suosittelen ennemmin kirjaa kuin leffaa. Kävin katsomassa leffankin, mutta se oli lähinnä hauska sanan ironisessa merkityksessä, höllöstä teinimenosta on vielä ihan ookoo lukea, mutta kahden tunnin leffa alkaa mennä jo yli äyräiden. Leffassa kirja pikakelataan kiirellä läpi ja sellainen yleinen kemia vaan puuttuu ihmisen ja vampyyrin väliltä. Kuva on kivan synkkä koko ajan, mutta ei kai sekään kaikkea voi pelastaa. Leffasta ei tule jotenkin riittävän todellista, ei vaan toimi ihan niin kuin olisi voinut toivoa.

Jatkan siis lukemista, ja jatkan vampyyrien maailmassa, kun Houkutukselle on jatkoa kirjakaupoissa :)

Parkkipaikalta olin lähdössä, kaikki ärsytti ja käänsin autoa peruttaessa hieman liian rivakasti, jolloin nokan reuna rysähti sellaiseen tolppaan. Samaan aikaan viha ja epätoivo velloi sisällä ja kiroilin suureen ääneen parkkihallissa parhainpaan lauantai-iltapäivän ostosaikaan. Pitääkö ihmisellä, joka pohjimmiltaan yrittää toimia hyvin, käydä aina näin. Aina jotain tällaista tapahtuu. Mä en vaan jaksais tätä paskasadetta jatkuvasti.

Yksin täällä olen kotona nyt itkenyt tuotakin. Melkein tekis mieli hypätä tuosta parvekkeelta alas, mutta mä asun sen verran alhaalla, että ei siitä mitään kovin lopullista kuitenkaan seuraisi. Ja parempi vaan vältellä ylimääräistä kipua juuri nyt.