Nyt loppui sitten mun autolla ajaminenkin, kolhin nimittäin porukoiden autoa, ja päätin, että en enää sitten ajakaan, etten tee lisää tuhoa. Mä nautin niin kovasti autolla ajamisesta, ja nyt sekin vietiin multa pois, tai itse mä sen vein, itse kolhin ja itse päätökseni tein. Mun vanhemmat ei huuda tai rankaise yleensä mitenkään, joten olen ottanut itserankaisumenetelmän käyttöön. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Parkkipaikalta olin lähdössä, kaikki ärsytti ja käänsin autoa peruttaessa hieman liian rivakasti, jolloin nokan reuna rysähti sellaiseen tolppaan. Samaan aikaan viha ja epätoivo velloi sisällä ja kiroilin suureen ääneen parkkihallissa parhainpaan lauantai-iltapäivän ostosaikaan. Pitääkö ihmisellä, joka pohjimmiltaan yrittää toimia hyvin, käydä aina näin. Aina jotain tällaista tapahtuu. Mä en vaan jaksais tätä paskasadetta jatkuvasti.

Yksin täällä olen kotona nyt itkenyt tuotakin. Melkein tekis mieli hypätä tuosta parvekkeelta alas, mutta mä asun sen verran alhaalla, että ei siitä mitään kovin lopullista kuitenkaan seuraisi. Ja parempi vaan vältellä ylimääräistä kipua juuri nyt.