Mun ystävä sanoi mulle alkuviikosta, että se on huolissaan musta, kun mä tunnun olevan masentunut jatkuvasti, että mä olen ihan alamaissa ja olen ihan eri ihminen kuin lukiossa, jolloin se tutustui muhun. Hän sanoi, että silloin mulla oli kokoajan joku juttu menossa ja olin jatkuvasti innostunut jostain. Ystävän kommentointi herätti mut.

Ensinnäkin mä olen pidemmän aikaa tunnustellut omaa oloani, aikaisemmin olen diagnosoinut itselleni masennusta, syömishäiriöitä ja muita mielen ongelmia. Joitakin kertoja olen asioista käynyt puhumassa terveydenhoitajille, lääkärille ja psykiatrisille erikoissairaanhoitajille, mutta omaksi yllätyksekseni, kukaan ei ole vielä määritellyt mua masentuneeksi tai mielenvikaiseksi. Tällä hetkellä en määrittelisi itsekään (enää). Myönnän, että mulla on ollut hankalaa elää toisinaan itseni kanssa, mutta sitä se kasvaminen on ja kun oikeasti harjoittelee kuuntelemaan itseään, sitä ehkä alkaa kasvamaan henkisesti ja alkaa selvittämään omia ongelmia.

Jotta tähän mun juttuun saisi jotain tolkkua, pakko selvittää hieman omaa taustaa. Mä olen kasvanut perheessä, jossa asioista ei koskaan olla puhuttu kunnolla, on ollut sellaista salailua, vanhemmat ovat edelleenkin yhdessä, mutta eipä niiden parisuhde mikään malliesimerkki ole. Pahaa mieltä on lohdutettu ruualla. Kaikki on mukamas paremmin, kun on syönyt ja siksi ei kai ole yllätys, että olin koko lapsuuden reippaasti ylipainoinen. Koulukiusattu, en niinkään kokenut fyysistä väkivaltaa, mutta sitä enemmin henkistä sortoa, olin herkkä ja surullinen. Lukiossa olin painavimmillani, enkä todellakaan ollut tyytyväinen, mutta ehkä en vaan näyttänyt sitä niin selvästi, koska mitäpä sitä muille pahaa oloaan jakamaan.

Sitten päästään mun lempitarinaan, omaan sankaritarinaani, joka alkaa autokoulusta ja päättyy osumaan sydämeen. Aloitin autokoulun nihkeällä asenteella ylioppilaskeväänä. Halusin ajokortin, mutta en mitenkään innolla odottanut ajotunteja. Kuitenkin kävi niin, että autokoulunopettaja oli tosi kiva, ihan paras, mielettömän hyvä tyyppi, ja ajotunneista tuli parasta mitä tiesin. Ihastuinkin siinä vähän, mutta sitäkin enemmän nautin omasta olostani, omasta innostuksestani ja energisyydestäni. Kun vihdoin sain kortin kolmannella yrittämällä ja pääsin halaamaan ihanaa opettajaani, päätin kotona, että nyt alkaa uusi elämä, johon kuuluu huomattavasti pienempi ulkomuota. Siitä päivästä lähtien aloin kontrolloida itseäni, katsoin mitä suuhuni laitan (välillä en laittanut mitään) ja aloitin hampaat irvessä liikunnan (lähinnä kävelyä ja pyöräilyä).

Vuoden kärvistelyn jälkeen olin ulkoisesti aivan uusi ihminen. Olin laihtunut älyttömästi, olin normaalipainoinen ja kutakuinkin hemmetin tyytyväinen näkemääni vaivaan. Lähdin pitkän harkinnan jälkeen ulos ystäväni kanssa tapaamaan tämän poikaystävää ja kavereita. Mulla oli siihen päivään asti hyvin kielteinen asenne alkoholiin, mutta päätin kokeilla juomista ystävän pitkän suostuttelun tuloksena. Ja tietenkin ihastuin ystävän poikaystävän kaveriin, joka oli alusta lähtien ihan liian mukava mulle. Ja niin mä vuoden riutumisen ja rääkkäyksen jälkeen koin saavani palkintoni, kun sain ensimmäisen suudelman baarin hämyssä. Tämä mies kuitenkin osottautui ensimmäisenluokan KUSIPÄÄKSI, jolla oli vain yksi asia mielessä.

Pettymys, kun laihduttaminen ei tuonutkaan onnea, käänsi olon ihan sekaisin. Riutuminen ärsytti ja olin jatkuvasti huonolla tuulella. Laihduttamalla olin rakentanut itselleni syömishäiriön, pelkäsin lihomista, en halunnut syödä, sitten kun söin, söin liikaa, tuli paha olo niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Piti liikkua enemmän ja enemmän. Elämä pyöri syömisen ja liikkumisen ympärillä, ja millään muulla ei tuntunut olevan mitään väliä. Yrityksistä huolimatta jatkaa laihdutusta, rupesin taas lihomaan nopeasti, jolloin päätin, että nyt oli päästävä eroon syömishäiriöstäni. Ja hiljalleen olo on muuttunut paremmaksi.

Olen nyt lievästi ylipainoinen. Myönnän, että edelleen haluaisin saada painoa alaspäin, mutta enää en suostu rääkkäämään itseäni loppuun saakka. Nykyisin pyrin tiedostamaan jatkuvasti omaa oloani. Olen ollut alamaissa viime aikoinakin, keväällä jatkuva kiire stressasi ja sitä melkein unohti, mikä on oikeasti tärkeää. Syömisen kanssa on edelleen ongelmia, koska en vaan ole oppinut syömään normaalisti tähänkään päivään mennessä. Harjoittelen sitä, yritän hallita painoa ja pyrkiä tasapainoon. Tietenkin myös tää joutilas kesä tekee olon vähän irralliseksi, mutta silti tuntuu, että olen menossa parempaan päin. Ja mitä innostumiseen tuleen, niin kyllä vaan, mä osaan edelleen innostua. Tällä hetkellä tää blogin kirjoittaminen on se juttu.